Suomen
oikeuslaitos on aika hyvä, mutta ei virheetön eikä väritön. Tuomarit, syyttäjät ja poliisit ovat ihmisiä
ansioineen ja puutteineen. Seuraavassa
on yksi välähdys inhimillisyydestä.
Eräänä
kesäpäivänä vuonna 1983 istuin Riihimäen kihlakunnanoikeuden kahviossa
ruokatunnin aikana, kun ovesta pyrähti paikalle Hannele-niminen 30-vuotias
käräjätuomari silmät loistaen ja posket hehkuen. Rouva liittyi seuraani, pidätteli hetken
nauruaan ja nauroi sitten ääneen. Hän
oli ollut aamupäivällä puheenjohtajana rikosasioiden osastolla ja nyt hän tuli
lounastauolle. Hän kertoi:
”Aamun
ensimmäinen juttu. Syytettynä oli
mustalaispoika, jolla oli koko joukko varkauksia, näpistyksiä ja petoksia. Esitutkinnassa poika oli kiistänyt kaiken. Oikea syyllinen oli taas kerran se
’tuntematon mies’.”
Hannele veti
henkeä ja katsoi, olinko kiinnostunut.
Olin kovastikin kiinnostunut.
Kertomus jatkui:
”Ovella Manne
pokkasi, otti askeleen ja pokkasi uudelleen.
Hänellä ei ollut avustajaa, mutta hän puolustautui omatoimisesti.”
Sitten seurasi
kohokohta:
”Manne-poika
katsoi minua silmiin ja sanoi vakavana: ’Hyvä tuomari. Kun te olette niin kauniskin, niin minä
uskon, että te ette halua tuomita syytöntä nuorta miestä.’ Niin se poika runoili ja lautamiehet
nyökkäsivät.”
Hymyilin
kohteliaasti, mutta ajattelin mielessäni: ei se ollut huono puolustuspuhe, ei
ollenkaan. Hannele esitti, että hän
huvitti pojan oveluus. Huvitti kyllä,
mutta ei asia siihen tyhjentynyt.
Hannele oli aina pitänyt imarteluista ja varsinkin ulkonäköään
koskevista. Nyt poika oli sanonut häntä
kauniiksi lautakunnan ja syyttäjän kuullen.
Tjaa. Muutama syytekohta kaatui
ja muutamista Hannele tuomitsi pikku sakot.
Tämä oli mukava
asia. Muuten olen tullut nähneeksi
tuomareissa enimmäkseen huonoja puolia.
Niistä ominaisuuksista minulla olisi paljonkin sanottavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti